Just kun ehin mennä valittamaan tuosta lumesta niin se meni ja suli pois. Ja nyt kun tästä sängyltäni ikkunaan kurkottelen, on pihalla ihan pimeää ja ankeaa. Ikinä ei ole hyvä! Kun sataa lunta niin "vinq vanq liian märkää" ja kun lumi sulaa pois "itq parq pimeää". Mua on hankala miellyttää... Oisin mielelläni kyllä ottanu sitä pakkaslunta. Noh eihän se oo kuin marraskuu,hyvin on aikaa... Eli ei. Kohta on ihmisten synttärit ja pitäis lahjat hankkia. Neljälle ihmiselle tarkemmin sanottuna. Mitäs muuta? AI NIIN joullu. Ja joululahjat. Lompakkoni itkee verta ~ Mutta eihän se siinä ole tärkeintä. Kun löytäis jonkun kivan pienen joulupiristys-yllätyksen kaikille. Semmosen mistä tulis sen saajalle hyvä mieli. Mun pääkopassa sijaitsevat ruosteiset rattaat on öljyn ja lihasvoiman avulla pakotettu pyörimään ja nyt ne raksuttaa vimmatusti. Ideoita alkaa jopa ilmestyä. Suunnilleen kahden ihmisen joululahjat on selvillä. Tai siis kaverin. Ja kavereita on...kahdeksan. Sitten vielä kummipojat,täti,kummitäti,sisarpuolet,äitipuoli ja iskä. Näin alkajaisiksi. Jee ~
Synttärilahja-asiat on jo hieman selvempiä kuin nuo joululahjajutskat. Kolmen rakkaan murmelin (mursun,morson ja ahdistelijani ) synttäreitä varten on jo masterplanit valmiina, eli tiiän jo tasan tarkkaan mitä heille hankin. Eli ei sinänsä mitään suurempaa huolen aihetta. Pitää vaan käydä hankkimassa ne. Tätä hankkimisprosessia hidastaa ihana flunssa. (Rakastan sinua,flunssapöpö. Miten osaat aina tulla kylään juuri silloin kun minulla on jotain tärkeää tekemistä?) Siihen päälle vielä ensi viikko, joka tulee olemaan jostain niin syvältä ettei siellä ole ikinä kuultukaan auringonvalosta. Keskiviikkona olisi pitänyt olla ranskan koe,mutta olin kipeänä,koe siirtyy ensi viikolle. Ensi viikon maanantaina laulukoe ja kuulostaan ihan...En edes tiedä. Ääni kähisee ja nenä on tukossa. Ai niin,matikan koe myöskin maanantaina. Ja olen ollut yhtä lukuun ottamatta viikon kaikki tunnit poissa. Mmm kuolen. Neliöjuuria käsiteltiin maanantaina vain pintapuolisesti...
Ahaha olen niin pulassa ~ No anyways,sitten torstaina on vielä suullinen esitelmä. Ensi viikko näyttää siis varsin mukavalta... Maanantai: laulukoe,matematiikan koe. Tiistai: ruotsin koe. Panikoi. Keskiviikko: ranskan koe. Panikoi hieman lisää. Torstai: suullinen esitelmä ja ultimate panikointi. Perjantai: you can die now.
Eli nuo parin ystäväiseni yhteiset (isot) synttärijuhlat tuon viikon jälkeen ovat ihan tervetulleet.
Kun vaan pääsisin hankkimaan ne lahjat...! Toivottavasti tervehtyisin viikonlopuksi niin ehtisin vaikka silloin sitten juosta tuolla ympäri kyliä.
Ja sitten voisinkin valitella tätä tautiani..! Elikkä tiistaina heräsin ja oli vähän jänskä olo. Lämpöä oli 37.4.
No minä lähin kouluun ja joo. Ei ollu hyvä idea ~ Kuume nousi päivän mittaan ja oli ihan hirveä olo. Yhentoista jälkeen kaverit sitten käski mennä kotiin kun rupes pystyssä pysyminen olemaan vähän hankalaa... Kotiin päästyäni hoippuroin olohuoneeseen sanomaan iskälle että oon kipiä. Sitten menin nukkumaan siinä puol kahdentoista aikaan (päivällä) ja joskus kolmen jälkeen heräsin? Kai.
Hooh. Koko päivän taisin suunnilleen nukkua ja ihania kuumehoureisia unia oli. Eilinen meni samalla tavalla, paitsi katsoin yhden elokuvan, Revolutionary Roadin. Siinä oli jännä loppu. ò__ó
Tänään ollaan jo melkein elävien kirjoissa ~! Huominen vielä kotona,jospas sitä katselisi pitkästä aikaa yhden äitini ja minun lempielokuvista, Ylpeyden ja Ennakkoluulon.
Tästä voinkin hienosti hypätä ajassa taaksepäin viime viikonloppuun, jolloin tuli kolme vuotta täyteen elämäni tärkeimmän henkilön kuolemasta. 10.11.2009 rakas superhyperihana ja paras äitini kuoli. Syöpään. Sen päivän muistan tosi elävästi,mutta toisaalta en. Muistan niin tarkasti sen, kun opettajani tuli hakemaan minua välitunnilta. Ja miten mua alkoi pelottaa, kun reppua pakatessani ope sanoi että nyt pitää olla rohkea. Ja miten mä seisoin parkkipaikalla ja kastuin ihan märäksi kun isoja,pumpulimaisia lumihiutaleita satoi kiihtyvällä vauhdilla. Ja miten mun ajatukset laukkasi,kun mietin että mitä on tapahtunut. Ja miten helpottavalta se tuntui kun tuttu auto ilmestyi parkkipaikalle...Mutta toisaalta pelotti mennä kuulemaan se asia. Ja kun iskä kääntyi mun puoleen etupenkiltä ja sano että äiti kuolee. Tekee kuolemaa. Ei ole enää tajuissaan,heikkenee vaan tunti tunnilta... Ja jotenkin mä en edes reagoinu heti. Mä vaan istuin ja tuntu että koko mun elämä on just revitty palasiks mun silmien edessä. En mä varmaan edes puhunu. En tainnu sanoa muuta kuin vastata iskän kysymykseen haluanko tulla sairaalaan vai mennä mummin luo. Ja sillon vihasin iskää. Ihan hetken vaan. Mutta se kuulosti niin julmalta kun se sano että äitin on parempi siellä,mihin se menee. Ois tehny mieli ryhtyä huutamaan ja raivoamaan mutta minä vaan istuin ja itkin ihan hiljaa. Ja nyt kun mietin, niin mua harmittaa etten lähteny sinne sairaalaan. Mummin luona se pelko ja hätä ei jotenkaan ollu niin läsnä,ja minä lapsellinen idiootti aloin toivoa että jospa se äiti toipuukin... Ja sitten se oli niin totaalinen maton vetäisy jalkojen alta kun iskä soitti ja kertoi että nyt äiti on kuollut. Ja ei sitä pysty kuvailemaan kun tajus että se tapahtuu ihan oikeasti. Että mulle nyt ihan oikeasti kävi näin. Niin monta kertaa mä oon pyörittäny päässäni sitä viimeistä iltaa siellä sairaalassa,kun mä ovella käännyin äitiin päin ja sanoin heippa. Ja uskoin että siellä se on vielä huomennakin. Ja mä voisin helposti ajaa itteni hulluuden partaalle miettimällä, mitä kaikkea ois voinu tehdä ja sanoa toisin. Mutta mä en oo oikein antanu itelleni aikaa jäädä miettimään,mä vaan jatkoin eteenpäin. Ihan koomassa ja tunteettomana aluksi mutta normalisoituen matkan aikana. Ja kai mä oon siitä yli päässy. Ainaski jotenkin. Ja ei se kovin usein iske. Joskus iskee,ja kunnolla. Niin kuin viime lauantaina siellä haudalla. Ei pystyny pidättelemään itkua,kunnolla ainakaan. En minä oo tainnu itkeä KUNNOLLA kertaakaan sen kuolinpäivän jälkeen. Haluan joskus mennä sinne haudalle ihan itekseni ja vaan itkeä. Ihan kunnolla. Ilman että siinä on ketään muuta. Tai ehkä joku ystävä joka ymmärtää, minkä takia ja ketä minä siellä itken. Vapaaehtoisia? Haha...
Anteeksi tuo kauhean masentava loppupätkä. Oli pakko saada tuo pihalle,jälleen kerran... Kuinkahan monesti esim. Hosi on joutunu näitä minun ihme masisteluja kuuntelemaan? (Jos liikaa,niin sano mulle ettet jaksa enää ja meen jatkossa vaikka huutamaan meidän veneen alle.) Huh huh. Jos mennään kaikki kattomaan joku ihana hömppäkomedia ja liikakiloista välittämättä otetaan vaikka jätskiä seuraksi ja unohdetaan tuo masentava purkaukseni, ne? :'3
Bye bye, anteeksi.
Haluan nähdä sen Skyfall-elokuvan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti